Sanoista kasvaa maisemia, joista voisin löytää itse(ä)ni
Palasimme tammikuussa 2021 lukemaan yhdessä Noin sataa sanaa-tekstejä, joita olimme kirjoittaneet lähes päivittäin touko-elokuun aikana. Sovimme, että kävisimme kirjoittaen vuoropuhelua toistemme tekstien kanssa. Tämän kirjoituksen kursivoidut osat ovat poimintojani Riinan Noin sataa sanaa-teksteistä.
Sadanpäivänteos lupana ja lupauksena. Improvisaation mahdollisuus arjen kokemusmelskassa. Sata päivää lupa olla se sukeltaja, joka on joskus aavistanut olevansa ja jolta on ripauksin kammennut elämäänsä suuntaa.
Nyt ja tässä, menossa - kaikki, joka tapahtuu, on se, joka tapahtuu. Mikä ero on aloittamisella ja alkuun pääsemisellä? Alan maistella Riinan alkuja, jotka syntyvät ja jatkavat syntymistään keskikohtien, loppujen ja taukojenkin väleihin:
"Kirjeen kirjoittaminen, keskeneräisen projektin saattaminen valmiiksi voisi sekin olla alku. Kaiken olemisen keskeyttävä projektisuunnitelma, jossa alku, kliimaksi ja loppu läsähti ihan tosta noin vaan yhteen. Kannattaa tehdä yhteistyötä itseään virtaviivaisempien ihmisten kanssa, koska siinä se on, plötsis. Ja todella vakuuttava."
"Nyt ymmärrän, miksi hääräilen.
Kun koneisto lähtee käyntiin, se on vähän liiankin raskasta. Kulkea koko ajan kampi kädessä.
Hääräilyssä on keveyttä."
Joskus asiat vaan alkavat ilman minuakin. Siis sitä minua, joka haluaisi tiedostaa kaiken. Voisin hymähtää asialle ja jättää tähän. Mutta ei, kompastelen (omaan) alkuuni, lähtöviivaa oli vaikea huomata, vai onko se vasta nyt. Suunnista ei voi koskaan olla varma, pelkkää ehkää vaan.
"Ajelehtiva alku - mössykkä. Jotta pääsen käsiksi siihen, minun on syytä saada hiertävät asiat päätökseen. Symbolisesti lopettaa ne. Poikki. Loppu.
Päättämättömyys ruokkii hääräilyä, ajelehtiminen antaa uusia kierroksia päättämättömyydelle.
Toisaalta olen aina rakastanut lillua. Lilluskella läpi elämän."
"Hääräilen taas, jotta en suorittaisi"
"Mistä siis kaikki alkaa? Lopullisesta lopusta?
En kaipaa nopeita ratkaisuja, vaan hitaasti kypsytettyjä alkuja. Siirtymistä reaktiivisuudesta kuunteluun. Kuuntelen hengitystäni, solujeni hengitystä. Voiko hengitys tapahtua myös kohti keuhkoja, kun se niin usein on menossa kohti periferiaa? Sisäinen hengitys... Eihän se vain taas ole menossa väärään suuntaan."
"Alun ajatteleminen. Alun, joka edeltää kronologisesti loppua tai seuraa edellisen loppumista. Tähän alkuun tarvitsin ulkoisen tuuppauksen, kannustuksen ja kehotuksen ryhtyä johonkin rinnalla, rinnakkain, limittäin keskustellen."
Joku se, siis minussa, tuuppaa luulemaan ja kulkemaan. Liikkeessä oleminen on jotain sellaista, jota se, joka ei tunnistanut alkua, on jo alkanut - alkuuntunut kokemaan. Ehkä solut tiesivät kaiken jo, huomasivat alut, nytkähdykset, ratkaisujen ilmestymisen kokemuksen himmeälle kankaalle, vaikka eivät ne niinkään tietämisestä perusta tai haikaa mistään mihinkään..
Poimin yksittäisiä sanoja Riinan teksteistä, sanoja, jotka hurmaavat, kutkuttavat tai huvittavat. Sanoja, joista nopeasti kasvaa maisema, josta voi(si)n helposti löytää itse(ä)ni.
"... pyristelyä, kellahtamassa, hääräillen, läsähti, mössykkä, lilluskella, tupsahtaminen, haahuilla, haahuta, hortoilla, lakoaminen, luisuminen, lipeäminen, törröttävät, jaappaus, poukkoilla, tempoaminen, muotoavat, tunaroida, hyvistellä, johtuminen, kehkeytyminen, juontuminen..."
Olen liikkeessä jo, ja aistini ovat havainneet kaiken, siis kaiken, mutta kukaan ei ole ilmoittanut minulle, siis sille, joka (yhä)luulee olevansa se, joka tietää, huomaa kaiken, minuttelee, ja luulee olevansa se, joka pysähtyy, pysäyttää, aloittaa - pääsee alkuun.
"Alkuun jämähtänyt rupeama. Riisuttu olemus liikkeiden väleissä, niiden jälkeen tai niitä ennen.
Hortoilua - hortokävelyä.
Mitä teen tällä ikuisuudella?"
On maisemia, jotka toistuvat ja joista luulee jo lähteneensä. On maisemia, joista ei erota itseään kokonaisena. On toistoja, on lähtöjä, on joinakin päivinä, on joskus sitten, on myöhemmin, on ennen ja silloin ja kerran. On ikuisuuksia. On viimeksi, ja seuraavaksi, on heti ensimmäiseksi ja taas jo tässä; hitaita ja nopeita viivoja tutisevina, riisuttuina valtoimenaan. On takaisin, vai onko sittenkään?
"Mahdollisuuteni olisivat kapeammat. Kallioille kiipeämiset ovat minun arkielämäni luksusta, minulle sopivaa somesisältöä, jonka kuitenkin lähes poikkeuksetta jätän julkaisematta. Yritän kiinnittyä virtuaalisen yhteisön sijaan tähän hetkeen ja käsillä olevaan yhteisöön: auringonpaisteeseen ja jo aavistuksen verran tummuneeseen vihreyteen. Etsiä tasapainoa yhdellä jalalla seisten kivenmurikan päällä. Mitä meille tapahtuu, jos siitä lohkeaa palanen?"
On kohtia, joissa ääriviivat ovat ohentuneet ja kuitenkin jos katsoo tarkemmin voi yhä erottaa liikkeen, jonka tunnistaa sameasti omakseen ja voi vilpittömästi, antaumuksella välttämättä tässä ja nyt - olla onnellinen ja alussa!
"... tavoitteellisuus ei ole muuta kuin ajatusharha."
Viimeinen on ensimmäinen, ensimmäinen on viimeinen. Olla keskellä jotakin tai jäädä sivuun, ulottumattomiin. Olla väärässä paikassa väärään aikaan tai ainakin luulla niin. Harhautuminen. Harha-askel. Harhaluulo. Kaikkea ei voi tietää, suunnitella, uskoa, hallita, aavistaa.
Laumaeläimestä yhdyskuntaelämeksi, niin kuin mehiläiset, sanoo aivotutkija Ville Ojanen. Ihmisen merkitys toteutuu vuoropuhelussa ja vuorovaikutuksessa. Mikä ei olisi vuorovaikutusta, eikö tämä ajattelukin ole? Ja tämä tässä ja nyt tapahtuva itsensä ja Riinan tekstien kanssa jutustelu. Ja sekin miten oma nuorempi itse kohtaa vanhemman, tai sen, joka katsoi itseään peilistä tänään, taiteilijan, joka istuu tässä ja kirjoittaa. Sen, joka lukee vanhoja kirjoituksia ja usein eksyy lukiessaan ja kuvitellessaan.
"Improvisaatio, jossa jokaista tarvitaan, mutta jokaisen toiminta syntyy ja on suhteessa muiden tekemiseen. Liike välirekisterinä: Suljen silmäni ja annan liikkeen liikuttaa minua. Liikutun liikkeessä. Hiljaisuuden kuuntelun kautta avautuu mahdollisuuksia löytää itsensä liikkeessä, siinä luksusaineessa, jonka ulkopuolella odottavat velvollisuudet, toimittamiset, roolit, odotukset. Läsnäolon harjoittamista, välien kuuntelua, intention erottamista ulkopuolisesta sykäyksestä. Ulkopuoliselle värähtelylle herkistymistä. Minne tämä minua nyt vie, juuri tässä hetkessä ja näillä eväillä, jos tahtova mieleni olisi hiljaa?"
Antaa tapahtua ja antaa itsensä muuttua tapahtumien vanavedessä tai vaikutuksesta. Ajatusten ja sen, jota juuri nyt kosketin ja kohta taas kosketan, väliin on pirskahtanut lempeä aukko, joka ei vedä eikä työnnä. Tyhjyys muotoutuu ääniksi, jotka tiedän oikeiksi, juuri nyt ja tässä. Minä luen, kuulen, tunnen, koen juuri tämän ja annan mennä, niin kuin muutos saapuessaan on jo lähtenyt.
- Pia Lindy-
Kommentit
Lähetä kommentti