HETKISTÄ JA KOKEMUKSISTA

Sadan päivän teos oli ohikiitäviä hetkiä, muistiin kirjoitettuja kokemuksia ja tietoisuutta kuluvasta ja kuluneesta tai jäljellä olevasta ajasta. Sadan päivän teos oli osoitus siitä, että mikään taiteellinen prosessi ei toteudu tyhjiössä, vaan se on jatkuvaa neuvottelua vallitsevien olosuhteiden, elämän ennakoimattomuuden ja yllättävien tilanteiden kanssa. Näin jälkeenpäin tarkasteltuna kiinnostavaa on pohtia sitä, miten arkielämä ja ihmissuhteet läikkyvät taiteelliseen työskentelyyn ja millaista jälkeä tästä läikähtelystä syntyy.

 

Sellaista kurinalaisuutta ei minusta löydy, ettei mitään läikkyisi tai ryöpsähtelisi, tursuaisi ja hyökyisi. Palettini on usein levällään ja sadan päivän prosessi oli ja on jatkuvaa tietoista työskentelyä sen kanssa, että hyväksyn näin olevan.

Pysähdyn Pian tekstin äärelle:

"Olen ripustautunut hetkiin, en huomaa ajan nauhaa, ketjua, jossa helmi on kiinni. Ehkä sanat ovatkin ketju. Tai numerot, joita puhutaan ääneen. Sadan päivän teos, on 21. päivä , on viides kuukausi, join kaksi kuppia kahvia, kävelin koiran kanssa ulkona 75 minuuttia, kirjoitan noin sata sanaa, ruoka kypsyy 60 minuuttia, olen nälkäinen kuin sata tai tuhat tai enemmän jotain, yksiköillä ei ole sittenkään niin väliä. Ja silti on, välissä on aina jotain, siirtymiä ei ole, kaikki on ja tapahtuu. Tässä ja nyt. Tästä ja nyt, ketju repeää kaikkiin suuntiin ja helmet, muistot, sanat lentävät, leijuvat, singahtavat. Olen se, joka tarttuu umpimähkään. Olen se, joka katsoo taaksepäin. Olen se, joka kulkee sivuun ja pitää helmeä suussaan."

 

Palatessani näiden satojen sanojen äärelle rupean laskemaan: Mietin, mitä tapahtui sata päivää sitten. Katson kalenterista, mikä päivä on noin sadan päivän kuluttua. Tätä kirjoittaessani tämä päivä on 31.3.2021. Päivästä tulee yhtäkkiä kovin merkityksellinen ja latautunut. Koska minulla on taipumusta taikauskoisuuteen, yritän heti häivyttää tämän päivämäärän mielestäni. Väristys kulkee kehoni läpi, koska olen varma, että jotain tapahtuu juuri tuona päivänä ja tämän kirjoituksen vuoksi. Siksi ajattelen kiireesti lisää satoja erilaisia asioita. Sata vuotta sitten oli vuosi 1920. Isovanhempani eivät olleet vielä syntyneet. Minulla on ollut joskus lompakossa sata euroa. Sadan markan seteleissä on ollut ainakin Snellmanin ja Sibeliuksen kuvat. Samalla muistan, että minulla on edelleenkin tallella kymmenen markan seteli, jonka marsuni muotoili hampaillaan käyttökelvottomaksi. Setelissä komeili Paavo Nurmi. Tästäkin tapahtumasta on kulunut paljon enemmän kuin sata kuukautta. Hengitän sata kertaa sisään ja jätän suurmiehet ja setelit omaan arvoonsa.

"Sadan päivän teos. Pieni liike, suuri kokemus, liikkeen häivähdys minussa. Makaan vatsallani lattialla, kädet ja jalat suorina. Isovarpaat ja päkiät silittelevät lattiaa. Sormet venyvät eteenpäin. Vatsan seutu pehmenee lattian pintaan. Oma paino. Sisäinen huokaus, josta kuuluu vain pieni ääni. Ja se kuitenkin resonoi solujen meressä joka suuntaan. Olen tässä. Olin siellä. Nyt tässä, korituolissani, istun ja kirjoitan. Kohtaan haikeuden, joka on osa solujen tanssia. Niin se on ja hyväksyn. Meren aallot syvällä minussa laulavat laulua, jonka kuulen. Hiljaisuus on nimi, kaiken kysyvälle vastaus. Aivot etsivät ratoja, jotain tuttua, jonka yritän väistää. Ei ole pakko surra, sanon itselleni monta kertaa. Vaellella tässä ja nyt. Mitä sitten, vaikka kuorossa huutavat luut haluaisivat sittenkin vain hymyillä. Nämä päivät. Tämä aika. Noin sata sanaa, jotka yritän näpytellä, sormien tunnustella eksymisen suuntaa. Tämäkö on löytämistä."

 

Edellisen Pian kirjoittaman tekstin olen aina lukenut seuraavalla tavalla:

"Sadan päivän teos [on  p]ieni liike, suuri kokemus, liikkeen häivähdys minussa. "

 

(Pitkä  ja pohdiskeleva tauko ennen kuin jatkan eteenpäin: Katseeni harhailee ikkunasta ulos pimeyteen. Sormet tietokoneen näppäimistöllä ovat taas kovin viileät. Pakottava tarve muuttaa asentoa ja suoristaa selkää. Miksi ihmeessä aina hakeudun istumaan näin epämukaviin ja kiemuraisiin asentoihin?)

 

Jatkan lukemista: Sadan päivän teos on kuin lupaus, jonka ansiosta voin...

"[maata] vatsallani lattialla, kädet ja jalat suorina. Isovarpaat ja päkiät silittele[mässä] lattiaa. Sormet venyvät eteenpäin. Vatsan seutu pehmenee lattian pintaan. [Tunnen o]ma[n] paino[ni. Sisältäni pääsee] huokaus, josta kuuluu vain pieni ääni. Ja [pienuudestaan huolimatta  se] resonoi solujen meressä joka suuntaan."

 

Nyt istun sängyllä tietokone sylissäni ja kirjoitan. Käytän hetkisen siihen, että kuvittelen itseni makoilemaan Levytien tanssisalin lattialle kohtaan, johon lankeaa heijastus ikkunasta. Kesällä se paikka on useimmiten ihanan lämmin. Kuvittelen, että Pia on makoillut tuona päivänä samassa kohdassa. Niin hän usein tekee.

"Olen tässä. Olin siellä. Nyt tässä, korituolissani, istun ja kirjoitan. Kohtaan haikeuden..."

 

Sadan päivän teos on ollut ihmeellinen hyppy, jonka äärellä olen pohtinut paljon mm. persoonapronomineista minua ja sinua, etäisyyttä eri tapahtumien ja kokemusten välillä, eilistä ja huomista, tämän hetken katoavaisuutta ja muistamista. Olen tuijotellut käsiäni, rakentanut korona-ajan todellisuutta muutaman neliökilometrin alueelle. Sen sisällä tapahtui melkein kaikki ja tapahtuu edelleen. Päivittäiset piipahdukset sosiaalisessa mediassa tuntuvat samalta kuin tuhat ihmistä olisi korvani juuressa huutamassa megafoneihinsa totuuttaan.

 

Tunnen haikeutta luopumisen äärellä. Yksinolon nostattamaa haikeutta, joka ei kuitenkaan ole yksinäistä.

"Nämä päivät. Tämä aika. Noin sata sanaa, jotka yritän näpytellä, sormien tunnustella eksymisen suuntaa. Tämäkö on löytämistä."

 

Olen miettinyt sitä, miten kokemuksesta ja hetkestä kirjoittaminen tekevät niistä paljon todellisempia. Ja miten hassulta tuntui olla sadan päivän ajan teoksessa, jonka pääosaa esitin ja jonka ainoa yleisö olin. Niin ihanan yksityistä. Tämän intimiteetin suojissa uskalsin surra, haparoida, eksyä ja kohtuullistaa. Samanaikaisesti tuntuu tuskaiselta ja välttämättömältä jakaa tätä prosessia muiden kanssa.

"Vaellella tässä ja nyt."

Sadan päivän teos oli suurimmaksi osaksi yksinajattelua - vaeltelua tässä ja nyt - mutta välillä se oli myös kaksinajattelua ja kohtaamista. Vaeltelua lähiössä, vaeltelua kirjojen sivuilla, hukuttautumista Youtubesta löytyviin haastatteluihin ja luentoihin, yhdessä tanssimista.

On kiehtovaa ajatella sitä, miten me Pian kanssa työskentelimme kumpikin itsekseen ja välillä yhdessä.  Mietin pientä, mietin suurta, yksityistä ja jaettua. Mietin myös, millaisia sopivalta tuntuvia  jakamisen tapoja on mahdollista löytää ajassa, jossa jakaminen on osallistumista, jopa julistautumista, ja jakamatta jättäminen välinpitämättömyyttä. Millaisella hetkellä on painoarvoa, kenen kokemus ansaitsee tulla kuulluksi. Näitä mietin ja eksyn, harhaannun ja epäröin.

"Hiljaisuus on nimi, kaiken kysyvälle vastaus."

Silloin kun epäröin, rakastuin hiljaisuuteen, välitiloihin, välissä olemiseen, yksinäiseen epämukavuuteeni. Olin siellä, mikä ei oikeastaan ollut minun omaani; ei tosin sinunkaan ja hiljaisuus hymyili minulle.

 

- Riina Hannuksela